Muistan haaveilleeni omakotitalosta pienine yksityiskohtineen jo varmaan kouluikäisestä lähtien. Toki olemme talon omistajiksi päätyneet jo viitisen vuotta sitten monien vuokra-asuntojen jälkeen, mutta ostimme tuolloin valmiin talon, jota olemme sitten vuosien varrella remontoineet mieleiseksemme. Se ei vaan ole sama asia kuin kaikki omat tarpeet täyttävä, itse suunniteltu (tai valmiisiin talomalleihin pienin muutoksin tehty) talo. Remontin varrella olemme törmänneet aina johonkin teknisiin mahdottomuuksiin toteuttaa omia tarpeita toiminnallisissa ratkaisuissa, ja perheen kasvaessa, niin kaksi- kuin nelijalkaistenkin muodossa, on lopulta neliötkin käyneet riittämättömiksi, joten päätimme ottaa seuraavan askeleen kohti sitä todellista unelmaa, ja alkaa katsella tonttia.

Tänään kirjoitimme lopulta kauppakirjat melkein 0,7 hehtaarin tontista, joka on puolen kilometrin päässä nykyisestä kodistamme. Halusimme todella suuren tontin, jotta koirilla on tilaa juosta ja siinä on mahdollista toteuttaa vaikka muitakin unelmia, joihin en vielä ääneen kurottele, unelma sentään kerrallaan . Lisäksi paikan piti olla lähellä lastemme koulua ja muita palveluita, ja se toteutuu myös kouluun ollessa matkaa vain n. 200m ja lähimpään kauppaan noin kilometri. Myös työmatka lyhenee molemmilla sen puoli kilometriä, eli ei jouduta ainakaan kauemmas kaikesta. Silti olemme aivan maalla, ja kaupunkiin eli Kemiin on vain 9,5km. Kuulostaa siis aivan täydelliseltä. Mutta kaikellahan on kääntöpuolensa. Parhaat paikat on yleensä jo rakennettu, eli niin on myös uusi tonttimme. Saimme siis kaupan päälle asumiskelvottoman vanhan rintamamiestalon. Talo on tietenkin tarkoitus purkaa, joten meillä ei tule olemaan vapaa-ajan ongelmia pariin vuoteen, joskaan niitä ei ole ilmaantunut tähänkään asti. Mutta mikäpäs siinä, ainakin ollaan joka lankun irti revittyämme askeleen lähempänä unelmaa, toivottavasti, mutta siihen on vielä aika pitkä matka.