Asioilla on tapana lutviutua, on lempparisanontani vaikka en aina epätoivon hetkillä siihen ihan jaksa uskoa. Niin on kuitenkin tapahtunut monet kerrat, voidaan jälkeenpäin todeta. Tänään tapahtui jotain hiukan yllättävää, sillä veimme Hermannin uuteen kotiinsa, kylläkin ihan lähelle meitä, noin kymmenen kilometrin päähän. Yllättävää siksi, etten ollut edes ajatellut kenenkään haluavan sydänvikaista koiraa, jonka kanssa yhteiselämän pituus on hyvin arvaamaton, ja on jo etukäteen tiedossa että jossain tulevaisuudessa on edessä luopumisen tuskaa. Jossain vaiheessahan me kaikki joudumme jättämään jäähyväiset lemmikillemme, mutta tässä tapauksessa se joudutaan tekemään luultavasti vielä elämän alkutaipaleella olevalle, nuorelle koiralle.

En ollut myöskään kuvitellutkaan että voisin antaa sydänlastamme kenenkään muun huomaan, kauas meistä, koska vaatii myös tietynlaista mielenlujuutta ymmärtää sitten jossain vaiheessa luovuttaa, kun oireet ehkä alkavat syödä Hermannin elämänlaatua. En tiedä onko sitä mielenlujuutta itsellänikään riittävästi, mutta ajattelin että tässä tilanteessa olisi, enkä uskaltaisi sitä vastuuta antaa ihan kelle hyvänsä muulle.

Alkuviikosta kuitenkin tuttavani Raija otti yhteyttä minuun, että he voisivat harkita "adoptoivansa" Herkun, mikäli raskisin siitä luopua. Asiat keskusteltiin hyvin selväksi Hermannin tilanteesta, ja olemme toimintatavoista sen tulevaisuuden suhteen hyvin samoilla linjoilla, joten Hermanni pääsee nyt viettämään laatuelämää Raijan ja Sepon perheeseen, whippet-poika Hessun seuraksi, ja saa ihan varmasti vielä jakamattomampaa huomiota siellä kuin meillä. Kävin tänään siis viemässä Hermannin uuteen kotiinsa, koska halusin myös nähdä miten ne Hessun kanssa tulevat juttuun. Voi sitä Hessun onnea ja iloa kun se huomasi saavansa ikioman whippetin! Ja hyvin näytti poikien keskustelut sujuvan 

Nyt meillä on siis kotona enää Nuutti, joka on hieman ihmeissään pyöriskellyt että mihin velikulta on hävinnyt. Nuutti on niin suloinen tapaus, että olemme harkinneet sen pitämistä itsellä jo kahdeksanviikkoisesta lähtien, mutta se tosiasia, että Kiialla on allergia joka oireilee, saa järjenäänen hiukan vielä soimaan takaraivossa, että Nuutillekin pitäisi saada uusi koti. Kotiehdokkaita on viikkojen varrella ollut, mutta niin ovat myös vaatimukseni kasvaneet matkan varrella. Sen lisäksi että pidän Nuuttia varsin kivan näköisenä, on sillä myös samanlaista toimintakykyä ja sopiva annos miellyttämishalua (tai ahneutta namien perään...), kuten emälläänkin, joten en haluaisi sen harrastuspotentiaalin valuvan hukkaan pelkkänä kotikoirana. Joten katsotaan jos vielä sopiva ihminen tai perhe tulisi vastaan, mutta olen valmis myös pitämään kiinni vaatimuksistani ja siten Nuutista jos se meille on tarkoitettu.

Tässä Nuutin pieni poseeraus jonka Karo tallensi kameraansa.

"Ja mullahan on kaulaa vaikka metri sen namin saamiseksi"

Kuvia lupailin viime viikonlopulta, ja en tiedä mahtaako niitä kukaan odottaakaan, mutta tässäpä nyt kuitenkin muutamia. Ilma oli lenkkeilyä suosivan lauha, mutta sumuinen ja "pimeä", joten kuten odottaa saatoinkin, pokkarilleni oli olosuhteet vähän liian kehnot. Jospa niistä koirien riemu kuitenkin välittyisi.

Kaikki yhes koos!

Hermanni yrittää kipittää alta pois kun rymyjengi lähestyy

Pita ja Milla löysivät tärkeitä viestejä matkan varrelta

Lumi ja Sipu ottivat jo henkisestä kantista mittaa tulevan kesän maastoja varten

Sipulla ja Pitalla oli välillä ihan omat geimit

Tasaväkistä vääntöä

Pikkuisilla tulee väsy niin yllättäen,

pikkutassut tallensi Jussi.

 

 

Eilen oli jo paljon kirkkaampi ilma, kuten on ollut koko viikon, ja olemme saaneet paistatella auringossa niin pihalla kuin lenkeilläkin. Koirillakin on ihan kevättä rinnassa.

Nuutti painelee pihalla

Mukava kylpeä vaan auringossa

Ja mikäpä olisi mukavampaa whippetin elämää kuin pehmeä sänky ja tiivis tunnelma.